"Vertaan kuitenkin itseäni amerikkalaisiin naapureihini, jotka asuvat vauraalla alueella Washingtonin lähiössä. He kuuluvat koulutetuimpiin ja kansainvälisimpiin amerikkalaisiin – siis eliittiin. Olen miettinyt, vaihtaisinko osia heidän kanssaan. En ole varma.
Syitä on kolme: raha, aika ja vapaus."
Etenkin räntäisessä ja pimeässä marraskuussa hiipii joka syksy mieleeni kaipaus takaisin jenkkivuosiin. Miten helppoa elämä olikaan Texasissa! Aina paistoi aurinko, tuloveroprosentti oli suomalaiselle minimaalinen, oli aikaa perheen kanssa eivätkä lumityöt painaneet niskassa. Säästöön jäi rahaa reissaamiseen ja lähi-Costcolta sai luomuruokaa ja lihaa.
Saarikosken kolumni herätteli kultakuvista takaisin todellisuuteen.
Ihmiset kysyvät usein, mitä kaipaan eniten Yhdysvalloista. Aurinko on aina ensimmäinen vastaukseni ja sitä ei käy kiistäminen. Elämä joka päiväisessä auringonpaisteessa vaikuttaa mielialaan ja mahdollistaa ulkoilun. Lumitöitä suorastaan vihaan, vaikka kuinka koetan ottaa askareen liikunnan kannalta. Teksasissa lumitöitä ei ollut ja puutarhankin hoiti joku muu (minä maksoin).
Tuloveroprosentti kirpaisee jokaisessa palkkakuitissani Suomessa. Pyörittelemme mieheni kanssa silmiämme ja pidämme toisillemme palopuheita progressiivisen verotuksen haittapuolista keskituloisesa lapsiperheessä. Kuitenkaan Suomessa emme ole kirjoittaneet yhtäkään sadan euron shekkiä koulun hyväksi, jotta koulu saisi hankittua opetusvälineitä. Emme osta syksyisin lapsillemme kymmenien eurojen koulutarvikepaketteja taataksemme värikynien ja vihkojen riittävyyden. Lapsemme saavat joka päivä lämpimän ja pääosin terveellisen ruuan.
Jenkeissä väsäsin joka ikinen päivä itse lapsillemme lounaan mukaan kouluun. Toki koulultakin olisi muutamalla taalalla saanut ostaa koululounaan, mutta lounaat olivat pääasiassa pakastepitsoja, hodareita ja corn dogeja. Suomalaislapset vetivät lounaaksi jogurttia, kasviksia ja (tässä yhteydessä vähän suomalaisena elitistinä hävettää myöntää) New Yorkista tilattua luomuruisleipää.
Perheemme nuorimmainen muistelee kaiholla pikaruokapaikkoja, erityisesti Kentucky Fried Chicken -ketjua. Kävimme KFC:lla kerran – siihen se sai minun puolestani jäädäkin, sen verran roskaa ruoka mielestäni oli. Herkutteluun oli parempiakin vaihtoehtoja. Kuitenkin monelle paikalliselle duunarille esimerkiksi hampurilaisketjun taalan hampurilaiset olivat täyttävämpi ja ennen kaikkea halvempi vaihtoehto, kuin terveellinen ruoka lähimarketista. Me koimme luksuksen valita, milloin roskaruokaa nautimme.
Kun lapset potivat korvatulehduskierteitään tai kun kiipeileväinen kaksivuotias tippui rimpuilutelineestä niskoilleen, menimme suoraan yksityiselle terveysasemalle. Työnantajan vakuutus maksoi viulut. Suomessa tuskailen välillä terveyskeskuspalveluiden hitautta, mutta siinä, missä Yhdysvalloissa erikoislääkärinkäynti maksoi satoja taaloja, maksan Suomessa samasta lystistä kymmeniä euroja. Tämän syksyn teema perheessämme on ollut oikomishoidot: hämmästyin, kun tätä kirjoittaessani tajusin, ettei yhtäkään laskua ole alaikäisten oikomishoidoista tullut. Tuloveroprosentti ei enää ahdista ihan niin paljoa.
Jenkkiystäväni aloittivat lapsen opiskelurahojen säästämisen sinä päivänä, kun lapsi syntyi tai jo aiemmin. Me tiesimme koko ajan, että palaamme jossakin vaiheessa Suomeen. Saimme rusinat pullasta: korkeakoulututkintoon säästäminen ei ollut tarpeellista. Erään ystäväni teini-ikäinen lapsi totesikin Yhdysvalloissa, että paineet ovat nuorellekin valtavat: kun vanhempasi ovat säästäneen vuosikausia opintojasi varten, on pakko onnistua kerralla. Opintojen alaa ei kahden vuoden opintojen jälkeen vaihdeta tuosta vain – raha ei yksinkertaisesti riitä.
"SITTEN AIKA. Yritän luikkia kesälomalle salaa, koska se on naapureistani sapattivapaan pituinen. Tutuillani on yksi viikko lomaa. Loput yhdeksän viikkoa koulun kesälomasta lapset ovat kesäleirillä"
Palasin äitiyslomani jälkeen työelämään Yhdysvalloissa. Tein ensin kolmepäiväistä työviikkoa ja sovimme mieheni kanssa työvuorot limittäin niin, ettei nuorimmaisen tarvinnut olla hoitopaikassaan kuin kuusi tuntia päivässä. Koska minulle ei kertynyt paikallisen sopimukseni vuoksi lomia, sain joka kesä pitää palkatonta vapaata vähintään kuukauden. Kaikki tämä vaati työnantajaltani järjestelyjä ja joustavuutta. Se oli mahdollista, sillä tein työni hyvin, omasin koulutuksen, jota monella "kilpasiskollani" alalla ei ollut, ja yritys oli tottunut suomalaiseen työskentelykulttuuriin ja lomakäytänteisiin.
Monessa suhteessa kultaiset muistomme jenkeistä ovat ruusunpunaisten lasien värittämät. Vertailukohtana toimivat usein muut suomalaisperheet tai hyvätuloiset amerikkalaisperheet. Emme ole eläneet lähelläkään keskivertoamerikkalaisen arkea. Saarikoskella on hyvä sanoma, joka korostuu, kun selaan kolumnin kärkästäkin kommenttiosiota. Eihän nyt kukaan vai uskalla mennä julkisesti sanomaan, että Suomessa on asiat aika hyvin? Etenkään marraskuun loskassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti